On asustettu täällä Tikun kanssa nyt pari kuukautta, ja viikon päästä meen ensimmäistä kertaa muuton jälkeen käymään kotona neljän päivän visiitillä. Ikävä on, välillä suurempi, välillä pienempi, mutta se on.
Koulu kirjotuksineen on vieny syksystä ison palan ja paljon aikaa, samoin alkusyksyn muuttohälinä ja tänne asettuminen. On ollu paljon kaikkea uutta ja mukavaa tekemistä, niin ettei koko ikävää oo aina oikein ehtiny ajattelemaan. Jossain tuolla pään sisällä se kuitenkin on, en oo koskaan ennen ollu näin kauaa kotoa pois.
Kotia ja perhettä on ikävä, ihan yleisesti tottakai. Niitä tuttuja asioita, jotka onneks on vielä olemassa ja odottamassa. Jotain muitakin asioita nyt tuli mieleen, joita oikeasti oon tajunnu välillä kaipaavani täällä.
Pepe
Mitenhän tommosta ees osais olla kaipaamatta? Pepestä tuli meidän perheen eka lemmikki, ja se on aina ollu varmasti ihan yhtä rakas kaikille, mutta varsinkin mulle ja iskälle. Kotona ollessa, on ollu ihan mahtavaa seurata miten nallekarhun näkösestä karvapallosta on kasvanu ihan oikee koira. Se on meidän ikuinen lapsi, jotakin, mikä olis ehdottomasti ollut mun listalla lähdössä tänne mukaan, ellen tietäis, miten paljon parempi sen on saada olla lähellä luontoa ja sitä paikkaa, missä se on kasvanutkin. En malta oottaa niitä ruskeita nappisilmiä ja sitä elämäniloa ja energiaa, mikä on ollu joka kerta vastassa kotiin tullessa!
Moonaakin on ikävä, meillä molemmilla varmasti. Moona on sellanen sympaattinen täynnä energiaa oleva peto - joka on aina valmis heittäytymään selälleen rapsutusten toivossa. Siitä näkee, miten se kuuntelee. Pää kallistuu puolelta toiselle uudestaan ja uudestaan, ja se on aina kiinnostunu kaikesta uudesta. Moonaakin nään syyslomalla, kun meidän road tripin eka pysähdys tapahtuu Seinäjoella:)
Luonto
Oon aina pienestä asti tykänny mennä luonnossa suuntaan ja toiseen, ja lähiseudun kaikki metsät on varmasti tullu tutuiks, samoin niityt, kosket, lammet ja järvet. Edelleenkin pidän luontoa virkistävänä ja kunnioitettava asiana. Täälläkin on toki oma vihreytensä mikä on ihanaa, mutta maaseudun luonnossa on se jokin oma juttunsa. Ehkä sitä ei osannu ajatella siellä asuessaan, minkälaisena sen oikeesti kokee. Koska oon ollu kauan luonnosta pois, on myös valokuvaaminen jääny vähälle. Huomenna, jos on hyvä sää, lähden kyllä kuvailemaan, mitä Hyvinkäältä löytyy, niin kaupungista kuin luonnostakin!
Vesi
Toisin kuin kotipaikkakunnalla, täällä ei juurikaan vettä ole samalla tavoin. Ei oikeastaan edes lähellä. Järvet kuitenkin on olennainen osa Suomen luontoa, ja sellasta on vaikea korvata millään muulla. Muutenkin luonto ja sen lähellä oleminen on aina antanu inspiraatiota melkein asiaan kuin asiaan, ja täällä niitä inspiraation lähteitä täytyy löytää muualta. Noin painavalle asialle on kuitenkin vaikee löytää mitään, mikä korvais sen. Tuskin sellaista on edes olemassa.
Tämä ei nyt ole mikään yhyyy haluan kotiin en jaksa asua kaupungissa olen sitä täynnä -postaus. Päinvastoin. Kun tänne on alkanu sopeutumaan, tää paikka on avannu älyttömästi mahdollisuuksia joihin tarttua, tässä on omat hyvät puolensa, ja tykkään asua täällä. Se ei kuitenkaan pakota tai käske mun mielestä unohtamaan, mitä hyvää kotonakin on. Ne on eri asioita kuin täällä, mutta ne on ihan yhtä hyviä asioita. Onnellisuus saattaa olla syy-seuraussuhde, mutta tämmöset asiat on mulle itseisarvoja. Ne on arvokkaita sellaisinaan, ilman että niillä pitäisi tähdätä onnellisuuteen tai tyydytykseen. Ne on ollu osa elämää, on ja tulee olemaankin.
Entä onko mun mielessä sitten käynyt, että mitä jos saisin asua vielä joskus kotona?
Tottakai on. Oon toivonu, että ehkä vielä joku päivä opiskelun ja kaiken jälkeen voisin asua kotona, mutta silloin oon jo liian vanha sellaiseen. Elämä on eteenpäin menoa, eikä mikään koskaan vie multa kotia pois, tiedän olevani aina sinne tervetullut. En oo enää samalla tavalla kodista riippuvainen, mikä on ihan hyvä asia. Vanhempien huoltosuhde mua kohtaan alkaa muuttua tasavertaiseksi ihmissuhteeksi, enkä pidä sitäkään huonona asiana. Omat vanhemmat on silti aina mun omat vanhemmat. Muutto ei oo tarkottanu mulle kodista irtautumista tai sen jättämistä taakse. Se on ollu mulle ehkä uusi tilanne, mutta sitäkin enemmän täynnä mahdollisuuksia toteuttaa unelmia, ja yksi niistä on jo totta: Saan viimein asua miehen kanssa, jonka kanssa oon aina halunnut. Saan olla lähellä sitä ihmistä, jota kaikista kipeimmin välimatkojen takia kaipasin yli puoli vuotta. Lupasin, että jokin päivä se välimatka loppuu. Nyt se on ohi.
Ekana iltana täällä istuttiin parvekkeella kattelemassa auringonlaskua kuoharin ja mansikkaleivosten kanssa. Siinä hetkessä se ei ees tuntunu todelliselta. Sai käpertyä toisen viereen nukkumaan, ja tiesi saavansa tehdä niin tästä eteenpäin aina. Silti siitä ei oo tullu mikään normi. Arvostan sitä ja näitä kaikkia hetkiä aina yhtä paljon.
Vellu
Vellu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti