Minulla on kylmä. Palelee, tärisyttää, jokin tuntuu painavan veistä vatsani läpi. Minua oksettaa. Lattialla lojuva lääkepurkki pyörii hiljaa lattialla rekan ajaessa ohi, ja pysähtyy maton reunalle. Minä en tunne ajan kulua tai osaa lukea kelloa kertoakseni, kauanko aikaa on täyden ja tyhjän purkin välissä. Ei kovin paljoa, ei montaa tuntia.
Täällä, missä olen - en kutsu tätä huoneekseni tai kodikseni, koska sitä tämä ei minulle oikeasti ole - on kaksi suurta peiliä. Toinen on lohtupeili, toinen todellisuus, ja sen, mitä lohtupeili näyttää, ei ole totta. Tuo peili on komeron oven sisäpuolella piilossa, ja katson itseäni siitä silloin tällöin, vaikken oikeastaan tiedä miksi. En tunne enää itseäni, käsitä tapojani ja tekojani. Peili on ahdistava, sillä se näyttää minut sellaisena kuin minun kaikkien yhteiskunnan asettamien kriteerien perusteella tulisi olla. Elämäniloinen, komea, ahkera ja oma-aloitteinen nuori mies. Mutta mikään noista käsitteistä ei pääse sisälle asti minuun, ne jäävät ihoni pinnalle hylkimään sitä mitä minä olen, niin kuin vesipisarat asfaltille. Mitään noista käsitteistä en enää tunne, matkani on lunastanut ne minulta maksuksi askelistani, jotka olen astunut väärään suuntaan. Monta askelta.
En tiedä, mistä tämä alkoi, vai onko se jokin ollut minussa aina. Tämä ei ole minä, tiedän sen. Mutta en tiedä, missä on se minä, johon sinä tutustuit. On onneni, että sinä jaksat nähdä sen minussa yhä, vaikka itse en siihen kykene. On lohduttavaa, että se on jossain sisällä minussa, jossain, minne en itse näe. En tiedä, milloin tai mihin se jokin loppuu, vai loppuuko se vasta sitten, kun minäkin lopun?
En ole koskaan puhunut lapsuudestani, sillä silloin jotain minussa muuttui. Se on enää kaunainen, pois haihtuva muisto, se hymyilevä lapsi, joka hymyili, harrasti ja eli.
Havahdun aamulla kuuluvaan huutoon ja riitelyyn. He puhuvat minusta, ja vaikka pitäisi, en enää pitkään aikaan ole kutsunut heitä vanhemmikseni. He puhuvat minusta, ja jokainen sana painuu syvemmälle minuun, kuin missä yksikään ajatuksista kykenee syntymään, käsittelemättömyyden tuolle puolen. Raastinrauta uppoutuu nahkaani, raastaa minusta paloja irti. Sattuu.
En kykene ajattelemaan, hallitsemaan itseäni. Suuni huutaa ovelta kirosanoja ja syytöksiä, ja vastaukset lamauttavat minut hetkeksi. Lauseet jäävät kaikumaan päällekäin pääni sisälle.
"Tukea? Vai että tukea! Kyllä me ollaan aina äidin kanssa oltu tukena, annettu sulle se tukiverkko, annettu sulle enemmän kuin ois voitu!"
"Älä kutsu sitä äidiksi!"
Vuosi 2003, luulen. Nuo koko ajan kanssani elävät mutta niin kaukaisilta tuntuvat olennot, joita muut kutsuvat vanhemmiksi, muistivat vielä syntymäpäiväni. En koskaan ole tuntenut samanlaista huojennusta, samanlaista onnea. Sitä on hyvin vaikea kuvailla, varsinkin kun en löydä enää sanoja. Television ääressä ohjain kädessä, minulla oli jotain omaa, jokin oma juttu. Kun ovi sulkeutui takanani, olin omassa maailmassani, sain tehdä ja opetella kaiken itse, ja öisin salaa pelatessani sain kokea väärin tekemisen ja sääntöjen rikkomisen jännityksen, joka kutitti vatsan pohjaa ja poltti rintaa saaden hymyilemään oudolla virneellä. Siinä oli oma jännityksensä silloin.
Se oli parasta, silloin. En tahtoisi miettiä tilannetta enää uudelleen, haluaisin nähdä sen yhä sinä lapsuuden viattomuutena ja materialismionnellisuutena, joka lapsena teki koko maailmasta värikkään ja hyvän. Mutta kun näen tämän hetken, voin yhä vahvemmin luopua käsitteestä "vanhemmat". Emme koskaan tehneet mitään yhdessä, heillä oli työnsä, ja minulla pelini. He eivät käyneet kouluni vanhempainilloissa, eivät järjestäneet lomamatkoja perheellemme, ja minä kuljin kaikki koulumatkat yksin ensimmäisestä alkaen. Mitä minä sain niiltä (en tiedä voinko sanoa "heiltä", en tiedä ovatko he niin inhimillisiä), oli materia, jonka muodostamia leluja, pelejä ja tinasotilaita järjestin siistiin riviin joka leikkini jälkeen. Minusta tuli oman tieni kulkija, järjestelmällinen ja itsenäinen. Sinun vanhempasi saattoivat sinut kouluun, olivat mukana koulun retkillä ja ylpeitä koulumenestyksestäsi ja harrastuksista. Sellaista tukea minä en omiltani koskaan saanut, osannut oikeastaan edes toivoa. En tiennyt, mitä se on. En tiedä vieläkään.
Ehkä juuri nämä asiat tekivät minusta sellaisen, kuin olen. Ailahtelevaisuudestani huolimatta voin sanoa, että olen hyvin järjestelmällinen ja siisti.
Vaikka koulumenestyksestä ei koskaan puhuttu, olin ala-asteella huippuoppilas, tosin en osaa tuntea siitä mitään ylpeyttä, koska ei kukaan muukaan sitä minulle koskaan osoittanut. Yläaste löi motivaation portit kiinni, en välittänyt vähääkään. Minua ei kiinnostanut kouluttautuminen, en tiennyt mitä olisin elämälläni tehnyt. Ajattelin sen vain loppuvan aikanaan, pimeyden ja sisäisen kivun imevän minut kuiviin ja vievän mennessään.
Kun päädyin yläasteen jälkeen lukioon, tiesin olevani siellä vain, koska muutkin olivat, ja koska minun oli pakko olla jossain, soluttaa itseni sellaiseen massapaskaan elämään, josta en edes pitänyt. Ei ollut tilaa erilaiselle. Ongelmat kotona tulivat vastaan vasta, kun vanhempien työt kävivät vähiin, loppuivat lopulta kokonaan, ja heidän tuelleen olisi ensimmäistä kertaa ollut aikaa. Vaan ei arvoa. Isä matkusti ympäri Suomea ja ulkomaillekin asti kierrellen työhaastattelusta seuraavaan. Hän oli toiveikas uuden paikan suhteen, mutta kukaan muu siihen ei sitten tainnutkaan uskoa. Kunnes se sitten tapahtui.
Isä lähti aiemmin, eikä tullut edes jouluksi kotiin. Ja joulu, joka oli lapsesta asti ollut minulle ihmeellinen päivä toivoa täynnä, jolloin kaikki olivat ystävällisiä eikä kukaan riidellyt, olikin nyt vain myytti, päivä muiden joukossa, muuttolaatikkokasan muodostaman kuusen ympärillä. Joulusta tuli päivä, jona hyvästelin sen, mikä kaikesta pahasta huolimatta oli ollut turvani ja ainoa oikea paikka elää. Avain ei tahtonut mennä lukkoon, kun lukitsin ulko-oven viimeistä kertaa.
Siihen asti olin ajatellut, ettei elämä enää pahene, sillä ei ole mitään annettavaa. Että rotkon pohjalta ei enää alemmas pääse, ja sieltä ylös vievät tikkaat ovat kuluneet ja hauraat, voisivat katketa hetkenä minä hyvänsä. En koskaan ole sanonut sitä sinulle, mutta kaikki muuttoauton kyydissä taakse jäävät ihmiset olivat se, mikä piti minut pystyssä. Tajusin sen vain liian myöhään.
En enää koskaan voi kuunnella joululauluja. Joulu ei enää koskaan tule olemaan kotona. Näiden seinien sisällä on kalustettua, lämmintä, kodikkaaksi naamioitua. Täällä on samat tavarat kuin kotonakin, mutta koti tämä ei ole. Tässä talossa riidellään, huudetaan ja etsitään aina vikaa toisista. Rakkaus ei asu tässä talossa, se jäi kotiin. Tai jos se tulikin mukaan, se on jo aikaa sitten muuttanut pois. Tämä ei ole paikka, johon haluaa palata koulusta, töistä, matkoilta.. Ei tämä ole koti.
Tämä väenpaljous ahdisti aluksi, mutta nykyään tänne on helppo naamioida itsensä. Niin paljon kasvoja, muttei yksiäkään tuttuja tai edes tuttavallisesti hymyileviä. Täällä kaikilla on kiire, täällä ihmiset ovat lähempänä pilviä kuin muualla. He kulkevat vierestä, tönivät vahingossa toisiaan ruuhkassa, mutta tuntuvat silti olevan niin kaukana. Kaikki tietävät ja näkevät toisensa, mutta kukaan ei tunne, ja vähitellen tähän on tottunut: ei tarvitse välittää kenestäkään, kun ei kukaan täällä välitä sinustakaan. Olet vain pieni palanen massaa (vihaan tätä sanaa), kellut keskellä valtavaa ihmismerta. Tai hukut siihen.
Tämä matka ystävystytti minut Tuomaksen kanssa. Ensin se vei minut valkoiseen huoneeseen vastaanotolle, joilla haisee aina ällöttävän puhtaalta. Kuin valkotakkisen olennon suuta apunaan käyttäen se kertoi minulle Tuomaksesta, antoi minun ensimmäistä kertaa nähdä sen ja tutustua sen kanssa. Tuomas on se (ei hän, koska se ei ole ihminen tai mikään luonnon lakien mukaan elävä, eikä sillä ole kiinteää massaa tai tiheyttä), jonka näen kuikuilevan hiljaa selkäni takaa, kun katson toisesta peilistä. Tuomas haalistaa paitani väriä, ammentaa energiansa minusta. En tiedä, mikä sen todellinen tehtävä on, loisia minussa vai koettaa näyttää minulle jotain, tappaa hitaasti vai pitää elossa. Se pitää minusta kiinni, ei päästä irti vaikka riepottelisin itseni hengiltä.
Se valkotakkinen olento antoi minulle valkoisia pieniä tabletteja, jotta sietäisin Tuomasta. Ensimmäisen viikon aikana ruokahaluni katosi, sain ihottumaa, voin jatkuvasti pahoin, hikoilin enkä saanut nukuttua, ja Tuomas vain hymyili ilkeämmin. Tabletit eivät näyttäneet auttaneen, eivät ainakaan niin pienissä määrin.
Vedän peittoa korvilleni. Kylmyys ja paha olo palaavat taas. Vatsaan koskee enemmän kuin koskaan, enkä kykene enää näkemään selkeästi. Sumuinen verho leviää silmilleni peittäen loputkin siitä, mikä on todellista. Suljen silmät toivoen, että olo menisi pois. En tiedä nukahdanko vai menetänkö tajuni, mutta viimeinen asia jota muistan ajatella, olet sinä. Toivoisin että voisin nähdä sinut vielä. Toivoisin, että voisin sanoa sinulle vielä kiitos.
Tämä ei ole mikään tosielämän kertomus, tämä on kynän jälkeä, asioiden käsittelyä omalla tavalla, tämä on tuotosta mun pään sisältä. Muttei tämä ole tarkoituksetontakaan.
Tää on siis mun äidinkielen kurssin tuotosta yo-aiheista kirjottamisen harjottelusta. Aiheena mulla oli "Sillä matkalla kadotin itseni".
Saa antaa kommenttia, risuja, ruusuja, mitä vaan!
